Noin kolme viikkoa sitten meillä kävi onnettomuus pellolla. Lola juoksi vauhkoontuneen Alin jalkoihin ja meni pitkin peltoa mukkelis makkelis. Ajattelin silloin että koira sai vain tällin kun koira jatkoi kirmaten matkaa siitä selvittyään hämmentyneenä. Lola ei hirveästi noita hevosia varo tai pelkää, päin vastoin. Kuitenkin jo illalla jalka oli jäykkä ja aristi. Ajattelin että on varmaan jotenkin reväyttänyt sen jalan enkä vielä tuossa kohtaa ollut huolissani. Meni viikko ja toinen- Viikonlopun metsälenkin jäljiltä koira olikin jo sitten kolmijalkainen ja aloin toden teolla huolestua. Soitto Moreliukselle ja sovimme ilman muuta piti jalkaa käydä näyttämässä. Noh, tässä sitä ollaan, koira nukkuu tuossa jaloissani tokkuraansa pois ja minun mielessä myllertää. Näin se vain on että piti omistaa 22 vuotta 5 eri dobermannia kotonaan että omalle kohdalle osui ensimmäinen polvivikainen tapaus.
* Hyvä uutinen ikäänkuin oli se että ristisiteet menivät tuossa onnettomuudessa.
* Huono uutinen on se että polvessa on nivelrikkoa ja sen verran kaikenlaista muuta muutosta että ne olisivat menneet ennemin tai myöhemmin
* Hyvä uutinen on tietenkin se että vamma ilmeni tässä vaiheessa kun pentuja ei ole maailmalla
* Huono uutinen on se että Lola jää kotiin toimittaamaan sitä virkaa mihin se on alunperin hankittu. Koristekoiraksi. Jalostuskoiraa siitä ei tule, missään olosuhteissa.
Istun lääkärin edessä ja katson hienoa koiraa ja mietin miten paljon hänellä olisi ollut annettavaa minun kasvatustyöhön. Mietin kuinka ihana luonne ja kuinka kaunis hän onkaan. Ja ... melkein terve. Kasvattajana käyn pään sisällä keskustelua omista arvoista ja siitä työstä mitä olen tehnyt reilu 20- vuoden aikana. Mietin 5 min. voisinko käyttää Lolaa jalostukseen koska kyseessä on traumaperäinen vaurio ristareiden suhteen mutta olisin jättänyt kertomatta muista muutoksista mitä polvesta on löytynyt. Vastaus on yksiselitteinen: En missään olosuhteissa. En ole koskaan kulkenut harmaalla alueella kasvatusperiaatteiteni suhteen ja en pysty siihen tässäkään kohtaa tekemään poikkeusta vaikka edessäni on mitä ihanin koira. Niin ihana ja hurmaava kaikin puolin että Lolan pentuvarauslista on pitkä ja vakuuttava vaikka uroksesta ei ollut tietoakaan. Mutta, tässä kohtaa päätös on minun ja katson että se on meidän kaikkien parhaaksi. Palveluskoiralla pitää olla pää kunnossa korvien välissä, sen tulee kyetä vaivattomasti ylittämään esteet, selvitymään maastolajeista ja viimeisenä tulee se miltä koira näyttää- Näin se vain menee.
Ehkäpä kaikella on tarkoituksensa. Ehkäpä tässä koetellaan minua Lolan lisäksi? Ehkäpä tässä koetellaan varauslistaani miten ihmisten arvot, odotukset ja kärsivällisyys kohtaavat. Kaksi asiaa ovat varmoja:
1. Lola saa ja ansaitsee parasta hoitoa niin että kykenee elämään laadukasta ja hyvää koristekoiran elämää meidän kotona. Hän siis toimittaa sittenkin sitä virkaa mihin Hänet on alunperinkin hankittu ilman odotuksia tai vaatimuksia.
2. Olen taas vahvempi ja varmempi mitä tietä kasvattajana haluan kulkea. Vastoinkäymiset eivät lannista minua koskaan, ne vahvistavat.
 |
| Lola & Sintti, elämäni kaksi polvivikaista koiraa joilla oli tässä kohtaa loistava tulevaisuus, |
