Jokainen koira ansaitsee uuden mahdollisuuden- se on osa kasvattajan vastutta. Se miten asia tapahtuu ja tehdään korreloi suoraan lopputuloksen kanssa. Vaikka minulla ei juurikaan ole kokemusta kodinvaihtajista niin kuin monessa muussakin asiassa, teen sen omalla tavallani ja omilla ehdoillani koska vain silloin tiedän että on onnistun. Koskaan ei voi tietää kuinka kauan se vie aikaa ja lopputulos riippuu siitä kuinka hyvin tunnistamme ongelmat. Case Tuisku oli alusta saakka monimutkainen jo pelkästään sen takia koska itsellä ( kuulopuheiden perusteella ) oli hyvin vahva käsitys siitä että Tuisku ei olisi yhteiskuntakelpoinen. Perhe R. oli tehnyt mitä karmeinta PRä koiran kanssa alusta saakka ja napsahti koiralle vetokisoissa kilpailukieltokin. Kuumakalle jota ruokittiin ja palkittiin ihan vääristä asioista. Niimpä Tuiskuliini oli kehittänyt PK- piireissä itselleen ihan mahdottomana pidettävän koiran maineen. Vaan koira osoittautuikin mainettaan paremmaksi.Piireissä ja ihmisten kanssa joilla ei ollut aikaisempaa käsitystä hänestä tai ylipäätänsä dobermannina rodusta saivat muodostaa rauhassa ihan oman käsityksen Tuiskutytöstä. Aikaa kului viikko toisensa jälkeen Tuisku rauhoittui, oppi syömään normaalisti, se pääsi vapaana metsälenkeille ja hiihtämään sekä seikkailemaan myös kaupungille ja kun luopumisen aika tuli sijaisperheessä itkettiin. Tuisku oli mahti koira joka oli leikkisä , seurallinen, ystäväällinen ja avoin ihmisille. Sijaisperhe sanoi että jos tilanne omalla kohdalla olisi ollut toinen, Tuisku olisi saanut jäädä sinne. Kuulemma ihana dobermanni.
Tuiskusta tuli useita eri kyselyitä joista 2 otin vakavasti tarkasteluun. Kumpikin vaihtoehto oli yhteistyöajatuksella erittäin varteenotettava. Ensimmäistä vaihtoehtoa purkaessa kävimme läpi Tuiskun kipukohtia ja tulimme yhdessä siihen lopputulokseen että koti olisi mitä parhain mutta olosuhteet ( kerrostalo, koirakaveri, pitkä päivä yksin) tässävaiheessa eivät olisi onnistumisen kannallata kriittiset. Hyvässä yhteishengessä päädyimme siihen että Tuisku ei muuttaisi Espooseen vaikka takana olisi ollut koko BG tiimin tuki. Toinen vaihtoehto oli vieläkin houkuttelevampi. Omakotitalo, äiti kotona, rotweiler herrasmies kaverina sekä 2 lasta. Vaan mitä teki Tuisku, Hän näytti meille uuden piirteen itsestään mitä emme tienneet. Ihan pienenpienet lapset saivat hänet kummallisiin tiloihin. Kouluikäisiä lapsia hän rakasti mutta nyt opimme uuden asian. Hän ei voinut sietää vauvoja ja pikkulapsia joten tämäkään mahdollisuus ei sopinut.
Tässä kohtaa ( koska tunneihminen olen) vajosin epätoivoon. Tunsin että kaikki kivet oli käännetty ja koti mikä siinsi mielessä , ei ollut olemassakaan. Vaan tutkimattomat ovat herran tiet ja kasvattajan aivoitukset. Niin vain eräänä päivänä sain narttupentukyselyn ja ei-oota on tässä myyty jo pitkään, jäin kuitenkin juttelemaan. Mies alkoi kertoa itsestään, dobermannistaan joka oli juuri loptettu 9- vuotiaana syöpään ja oli kaveria vailla. Ja minä kuuntelin, kuuntelin hiljaa ja kysyin että kiinnostaisiko 4 v musta narttu. Kerroin Tuiskusta, taustoista ja tilanteesta. Mies kuunteli ja totesi että edellisenkin otti kun oli piikille menossa. Oli kuulemma pitovaikeuskoira vaikka Hän ei sitä huomannut. Sitten kävin läpi Tuiskun ikäviä asioita vaan hän rauhallisella äänellä kuittasi vian toisensa jälkeen.... nimittäin...Tuiskun kolme helmasyntiä ovat
1. Remmirähjäys
Uuden omistajan mukaan " Tokkopa tuo nyt mikkään ongelma ole, olihan se edellinenkin, eihän sitä kaikista tarvitse pittääkkään"
2. Ei siedä pieniä lapsia ( tämä on niin outoa, taitaa olla ensimmäinen lajiaan tässä kennelissä)
" Yksinhän tässä elellään ja eipä nuita lapsia ole. Ei isoja eikä pieniä. ja kaverina olisi tuossa rinnalla. Kesällä matkustellaan asuntoautolla yhdessä. Tuo kaverin paikka on vappaana kun se nyt meni.
3. Alkoholinkäyttö aiheuttaa ongelmia
" Mittäpä sitä, eipä tässä itselekään maistu joten sietää tuollaisesta vähän sanoakkin "
Siispä tästä pääsimme siihen ajatukseen että oikein sopiva kumppani tuohan voisi olla eläkkeellä olevalle miehelle joka elelee yksikseen omassa talossa, ei ole isoja eikä pieniä lapsia, reissailee asuntoautollaan ja harrastaa kalastusta ja ulkoilua. Siispä tästäpä alkaa tarina Tuiskun uudesta elämästä. Ja se on täysin erilainen mitä hän on tottunut elämään.
Haluan kiittää Tuiskun sijaisperhettä. Teette pyyteetöntä työtä eläinten parhaaksi. Teidän kanssa on ollut helppo tehdä yhteistyötä hyvässä ja välillä niissä haastavimmissakin kohdissa. Olette olleet hyvin kuulolla ja reagoineet eri asioihin niiden vaatimalla tavalla. Olen saanut etänä olla avuksi sen minkä kykenin ja osasin ja toivon että edes ripaus siitä on ollut hyödyksi. Iso kiitos, lämmin halaus ja Tuiskun muisku vielä perään !
